"Vielä viimeisen kerran..."

Päivän kävelyreitti

Tämän päivän kävelyreitti on vaan suuntaa antava, sillä pyörin päivän aikana monen monituista tietä ristiin rastiin, enkä todellakaan muista, että missä järjestyksessä. Kartasta saa kuitenkin jonkun käsityksen siitä, että millä alueella tuli pyörittyä...

No, nyt on tullut vietettyä varsinaista "viimeisten kertojen" -viikonloppua! Käytin sekä lauantain että sunnuntain siihen, että ehdin tehdä kaikki kivat asiat vielä viimeisen kerran ennen kotiin palaamista. Molemmat päivät olivat aivan mahtavia, ja tekemistä oli niin paljon, että tässä postauksessa on pakko keskittyä vain lauantaihin. Heräsin aamulla ennätyksellisen aikasin klo 7.30, koska olen koko viikon herännyt samaan aikaan. Eipä siinä mitään, kirjoittelin hetkisen, söin ja olin matkalla keskustaa kohti kymmenen jälkeen. Käytin aamun Oxford Streetin läpikävelemiseen ja piipahdin toki matkalla vielä muutamassa kaupassa. Mukaan tarttui vain pari juoksuvaatetta Nike Townista. Shoppailujen jälkeen piipahdin The Photographers' Galleryssä vilkaisemassa esillä olevat näyttelyt. Ihan kivat, mutta ei mitään järisyttävää...

Tässä vaiheessa aamu oli jo vaihtunut iltapäivän puolelle ja nälkä alkoi olla melkoinen. Mietiskelin pitkään ja hartaasti, että mihin ravintolaan tahtoisin mennä ja lopulta Banana Treen indokiinalainen keittiö voitti. Ruoka oli jälleen super hyvää! Maha täynnä oli hyvä lyllertää sanomaan heipat vielä Carnaby Streetille ja Soholle.

Siinä pitkin katuja köpötellessä nappasin Joe&The Juicesta matkaan terveellisen jälkkärn banaani-mansikkasmoothien muodossa; aivan järjettömän hyvää! Smoothien kanssa olikin hyvin hipsterimäistä kipitellä Lomography storeen kurkkimaan filmikameratarjontaa. En ostanut pienen pientä ja hyvin söpöä Diana-kameraa jo omistamani La Sardinan seuraksi, vaan raskain mielin jätin pikkukameran odottelemaan ostajaansa. Jopa tällainen kamerafriikki ymmärtää, että jos kamerassa käytettävää filmiä ei voi kehittää Suomessa, niin siitä tuskin on kauheasti iloa käyttäjällensä...

 Lopun iltapäivän vietinkin sitten kävellen ympäri Covent Gardenia. Piipahtelin kaupoissa ja nautiskelin yllättävän hiljaisesta ja rauhallisesta tunnelmasta. Turistit olivat ilmeisesti päättäneet keskittyä muihin alueisiin tänä ihanan lämpimänä lauantaina. Useamman tunnin käppäilyn jälkeen piipahdin Starbuckille hakemaan virvokkeeksi limestä ja vihreästä teestä sekoitetun herkullisen kylmän juoman ja löntystelin sen kanssa Victoria Embankment Gardensiin tauolle. Koko päivän sandaaleissa kävely alkoi hiljalleen jo tuntua jalkapohjissa... 

Hetken aurinkotuolissa makoiltuani väänsin kuitenkin itseni vielä ylös ja seikkailemaan viimeiset kierrokset Covent Gardenin pikkukaduilla. Jalkoja keventääkseni piipahdin vielä Snogissa nautiskelemassa viimeisen frozen youghurtin (kupissa on kylmää jugurttia eli terveellisempää miltä näyttää!!). Ah, miten näitä kaikkia herkkuja tulee ikävä...

Pitkän päivän loppuhuopennukseksi olin ostanut itselleni lipun vielä teatteriin. Hehkutin jo keväämmällä Peter and Alice -näytelmää ja valitsinkin viimeiseksi teatteripläjäykseksi näytelmän samasta "sarjasta" Michael Granade Companyltä. Cripple of Inishmaan osottautui erinomaiseksi valinnaksi, sillä se oli vähintäänkin yhtä hyvä kuin Peter and Alice. Pääosaa näytteli Harry Potter elokuvista tuttu Daniel Radcliffe ja sekä näytelmä että Radcliffe ovat saaneet erinonmaisia arvosteluja monilta kriitikoilta ja nyt minunkin on liityttävä ylistäjien joukkoon. Musta huumoria tihkuva näytelmä sijoittuu Irlantiin Inishmaanin saarelle, jossa rampa Billy yrittää selvitä elämästään muiden pilkan kohteena. Kun viereisellä saarella aletaan kuvaamaan oikein Hollywood-elokuvaa, Billy tietää hänen hetkensä koittaneen...Ei hänestä näyttelijää kuitenkaan loppujen lopuksi tule, vaikka Billy muutaman huijauksen avulla pääseekin katsomaan maailmaa ja palaa sitten takaisin Inishmaaniin.

Juonessa oli aika monta pikku twistiä, joten en lähde sitä sen tarkemmin tässä avaamaan, mutta tunnelmat esityksen aikana vaihtelivat kyyneleet silmissä nauramisesta aina surullisen itkun tirautuksen partaalle. Ja erityismaininta siitä, että Radcliffe näytteli ehdottomasti parhaimman kuolemiskohtauksen, mitä olen ikinä lavalla tai elokuvassa nähnyt (vaikkei roolihenkilö lopulta näytelmässä kuollutkaan... monimutkaista, I know.). Olin myös yllättynyt siitä, miten upeasti Daniel Radcliffe osasi koko kehollaan eläytyä ramman roolihahmonsa esittämiseen. Joo toki, hyvän näyttelijän täytyy osata eläytyä, mutta olisittepa nähneet tämän, oikeasti! Muita näyttelijöitä en tuntenut ennestään, mutta heidän suorituksensa eivät kalvenneet pääosan rinnalla yhtään. Näytelmässä seikkaili Billyn lisäksi hänen kaksi tätiään ja muutama muu saarelainen ja heidän esittäjänsä olivat myös aivan mahtavia! Yhtä ylistämistä koko kirjoitus, mutta minkäs sille voi jos näytelmä oli vain niin kertakaikkisen upea!

Näytelmä loppui kymmenen aikoihin illalla, mikä siis tarkoitti sitä, että olin ollut liikkeellä jo kaksitoista tuntia. Lampsin vielä iltapalalle Shake Shackiin ja tällä kertaa sain hampparini ilman sen kummempia jonotuksia (avajaisissa jonotin siis sen 1,5h). Varsin tyytyväisenä lampsin kotiin ja voitte uskoa, että sänkyyn päästyä unta ei tarvinnut ihmeemmin odotella! 

Ps. Vaikka kunnon kamera kulkikin koko päivän laukussa mukana, niin silti kaikki nämä kuvat on otettu kännykän kameralla.

Vapaapäiväilyä

Aloitin eilisen päivän rauhallisesti lenkillä ja laittautumisella ja lähdin kaupunkiin vasta puolen päivän jälkeen. Kiertelin ensin Covent Sohossa harjoittelemassa katukuvaustaitoja ja poikkesin sitten "ihan pikaisesti" meikkiostoksilla. Päivän kohokohta osui vasta iltaan, joten minulla oli muutama tunti aikaa tuhlattavana. Päädyin viettämään loppuiltapäivänkin valokuvauksen parissa; itse valokuvaten ja valokuvanäyttelyä (kyllä, taas.) katsellen. Kävelin Thamesin rantaa kohti St Jamesin puiston kautta koukaten ja eteeni tupsahti kuvassa näkyvä söpöläinen. Ei muuten heti uskoisi, että kyseessä on toimistorakennus! Alunperin mökki on tosin palvellut puistonvartijan kotina...

"Tois pual jokkee" jatkoin katukuvaus-teemalla ja pysähdyin hetkeksi taltioimaan skeittaajien temppuja. Tämä kamera on muuten ihanan nopea! Ei tarvitse ollenkaan ajatella sitä ärsyttävää viivettä laukaisijaa painaessa, koska sitä ei ole!

Keli ei ollut mitenkään ihanteellinen, joten poikkesin lämmittelemään National Theatren aulaan ja kurkkasin samalla Lifework: Norman Parkinson's Century of Style -näyttelyn. Esillä oli upeita muotikuvia ja potretteja eri vuosikymmeniltä niin malleista, näyttelijöistä kuin kuninkaallisistakin.

Näyttelyn kierrettyäni yritin lunastaa illan teatterilippuni aulan automaatista, mutta automaatti ei jostain kumman syystä tunnistanutkaan pankkikorttiani. Päätin napata vielä muutaman valokuvan ulkona ja yrittää sitten uudestaan. Sain muutaman hienon valokuvan tummasta Lontoon taivaasta, mutta samalla kastuin yllättävän sadekuuron seurauksena sateenvarjosta huolimatta aivan läpimäräksi! Juoksin takaisin teatterille ja rupesin etsimään varausvahvistusta sähköpostista, jotta saisin lunastettua lippuni. Mutta. Tutkiskellessani sähköpostia tarkemmin huomasin olevani väärällä teatterilla! War Horse- näytelmä on kyllä National Theatren produktio, mutta se esitetään New London Theatrella! 

Ei muuta kuin jalat alle ja kohti oikeaa teatteria! Onneksi näytöksen alkuun oli vielä tunti aikaa ja sadekin oli lakannut hetkeksi. War Horse- näytelmä perustuu samannimiseen kirjaan ja kertoo ensimmäisestä maailman sodasta pääasiassa hevosen näkökulmasta. Pääosissa ovat Albert-niminen poika ja Joey-hevonen. Albertin isä voittaa Joeyn huutokaupassa ja säikystä hevosesta kuoriutuu uskollinen kumppani nuorelle pojalle. Hevosen ja pojan tiet kuitenkin eroavat sodan alkaessa ja murtunut Albert värväytyy sotaan löytääkseen hevosensa. Näytelmä ei ole kepeää katseltavaa, mutta se on mielenkiintoinen ja erilainen kuvaus sodasta; mielestäni se avaa katsojalle aiheesta uusia näkökulmia. 

Tarina itsessään on mukaansa tempaava ja vauhdilla etenevä, ja vähintäänin yhtä upeita ovat myös lavasteet ja "hevosnuket". Lavalla ei siis tietenkään hyöri oikeita hevosia, vaan hevoset on toteutettu upeina "nukkeina" (puppets), joita ohjailee muutama ihminen. Jos joku on nähnyt The Lion King- musikaalin, niin toteutus on samansuuntainen. Jälleen kerran voin vaan ylistää Lontoon teatteritarjontaa!

Lauantai

Päivän kävelyreitti
 
Eilen oli vihdoin ja viimein jo vähän keväisempi keli ja täälläkin paistoi aurinko! En siis tietenkään halunnut tuhlata ihanaa päivää sisätiloissa, vaan kipaisin äkkiä aamulla Selfridgesillä ostamassa uuden laukun (joo, tarvitsin!) ja sen jälkeen kuljeskelin pitkin poikin Hyde Parkia. 

Ilma oli kaunis ja maisemat olivat upeat, joten mitä muuta ihanaan päivään voikaan toivoa? Sain otettua vielä aika kivoja valokuviakin! Olen ollut Hyde Parkissa monta kertaa aikaisemminkin, mutta puisto on niin valtava ja pieniä kävelypolkuja on niin paljon, että joka kerta löytää jotain uutta! Kaiken kävelyn keskellä kiepsahdin myös puiston keskellä sijaitsevassa Serpentine Galleryssä katsomassa päivän taideannoksen, mutta mielestäni näyttely ei ollut kovin kummoinen.

Kun olin nautiskellut puistosta tarpeeksi, kävelin hiljalleen Mayfairin hienostoalueen läpi ihaillen matkalla upeita kauppoja ja vieläkin upeampia autoja. Porscheja ja Ferrareita näkee niin paljon, että ne alkavat näyttää jo suorastaan tylsiltä. Onneksi täällä voi nautiskella myös Lotuksista, Bentleystä, Maserateista ja vaikka Maybacheista! :)

Hienostelun jälkeen tallustelin teatterille hakemaan varaamani lipun illan Peter and Alice -näytelmään. Sen jälkeen vaeltelin vielä pienen tovin lähikatuja ja harjoittelin katukuvaustekniikoita. Yllä oleva kuva on siis todiste tyylikäästä katuvalokuvauksesta. Oikeesti! Samalla "välikävelyllä" törmäsin Trafalgar Squarella suuren tyynysodan jälkipyykkiin. Lauantai oli ilmeisesti kansainvälinen tyynysotapäivä, joten aukiolla oli ollut päivällä "muutama" ihminen tyynysotailemassa! Höyhenten ja tyynyntäytteiden määrästä päätellen meno oli ollut aika rajua...

Päivän kohokohta koittikin sitten illalla Noel Coward -teatterissa Peter and Alice -näytelmän muodossa. Olin varannut näytelmään liput ihan vaan sen takia, että toista pääosaa esitti Dame Judi Dench, legenda jo eläessään. Miespääosaa eli Peterin roolia näytteli Ben Whishaw. Peter and Alice on John Loganin kirjoittama näytelmä, joka kertoo ihmisistä Alice in Wonderland (Liisa ihmemaassa) ja Peter Pan tarinoiden takana. Nämä tarinat on kirjoitettu kahden oikean lapsen innoittamina ja tämä näytelmä kertoo näiden lasten ( ja kirjailijoiden) tarinat. Näytelmä on tavallaan aikuisille suunnattu satu saduista. Se alkaa kohtauksella, jossa Peter ja Alice tapaavat 30-luvulla ja alkavat keskustella muistelmien kirjoittamisesta. Mitä kaikkea kasvaminen ja vanheneminen on merkinnyt pojalle, jonka ei koskaan pitänyt kasvaa aikuiseksi ja minkälaista elämää Alice Liddell Hargreaves on elänyt ihmemaan Alicen takana? Alice and Peter ei ole pelkkää vaaleanpunaista taikahattaraa, vaan sen aiheet kulkevat satumaailman lomassa myös kuoleman, vanhenemisen, ensimmäisen maailmansodan, masennuksen ja alkoholismin maisemissa. Tämä upea näytelmä, erinomaiset näyttelijät ja ihastuttavat lavasteet huumasivat minut täysin! Jos kellään vaan on mahdollisuutta näytelmän katsomiseen, niin menkää ihmeessä!